Niin se pari viikkoa edellisestä postauksesta hujahtaa kuin huomaamatta. Pienokainen ja kesälomakiireet pitävät ajatukset ihan muualla, kuin internetin maailmassa. Aihetta juhlaankin on ollut, sillä Sulo-beibi täytti tässä kuussa vuoden! Meidän iso poika kävelee, harjoittelee lusikalla itse syömistä, osoittelee mielenkiintoisia juttuja etusormella ja hokee "kato, kato!". Muutakin puhetta tulee tosi paljon, mm. äiti, isi, tuu (= tule), mamma, vauva, auto, namnam... Ihan taaperomeininkiä!
Futuro-taloa ihmettelemässä Espoon Tapiolassa WeeGeessä. Äidin tukka on aina luokkaa ylikasvanut äitiysrasta
Kaikki tuntuvat sanovan, että heistä tuntuu, kuin he vasta eilen olisivat lähteneet synnytyssairaalasta vauva kainalossa. Minusta ei todellakaan tunnu siltä. Tuntuu hyvältä ajatella, että siitä on yli vuosi aikaa ja että Sulo on kasvanut hurjasti. Meillä on ihanaa juuri nyt ja tässä. En tosiaan kaipaa niitä ensimmäisten viikkojen valvomisia, vaikka vastasyntynyt onkin ihanan ryppyinen ja pieni. :) Siitä huolimatta, että minulla olikin 5-vuotiaan veljeni vauva-ajoilta kokemusta pienen lapsen hoidosta ja tavallaan Sulo tuntuikin jo "pikkukakkoselta", oli vauvavuosi raskas. Todella raskas. Ensimmäisistä parista kuukaudesta en muista juuri mitään muuta, kuin valokuvatut tilanteet, koska masennuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Masennukseen sain apua vasta syys-lokakuussa, joten siitä selviäminen ei ollut kovin helppoa. Sairastumiseni on varmasti osa huomannut blogikirjoituksien rivien välistä.
Monelle masennus on tabu, mutta minä olen halunnut puhua siitä avoimesti kaikille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat kyselleet vointiani. Se on helpottanut paranemista. Alkuun häpesin masennusta, mutta loppujen lopuksi järkeilin asian itselleni niin, että kyseessä on vain sairaus, jonka hormonaaliset muutokset, väsymys ja stressi aiheuttivat. Hormoneihin en itse voinut vaikuttaa ja vanhempien väsymys sekä stressi kuuluivat meillä koliikkia potevan vauvan kanssa samaan pakettiin. Masennus ei siis ole missään nimessä itse aiheutettu, eikä kukaan siihen sairastunut haluaisi olla siinä tilassa.
Kevään lopulla ja kesällä olen tuntenut taas olevani lähempänä omaa itseäni. Kuten eräs ystäväni sanoi viime syksynä, en ole aina mikään päiväsäde (tosin hän on tuntenut minut vain pari kuukautta ennen kuin tulin raskaaksi!), mutta koko ajan mennään iloisempaan suuntaan. On ollut ihanaa huomata, miten elämästä voi taas nauttia ja kuinka paljon sitä voikaan rakastaa omaa lastaan. Niin paljon, että sitä ei enää voi sanoin kuvailla. Se rakkauden määrä on kasvanut odotusajasta lähtien koko ajan vain suuremmaksi! Parhaimpia ovat ne hetket, kun villinä päivät ympäriinsä ravaava pienokainen tulee viimein syliin, painaa posken olkapäätäni vasten ja haluaa halitella. Ihania ovat myös imetyshetket, jolloin äitin pikku vauva ottaa sormestani kiinni ja tuijottaa tiukasti silmiin. Tai kun vitsailemme yhdessä ja virnistelemme vuorotellen toisillemme. Tai kun hihitämme kilpaa ja molemmat ovat hepulin partaalla. Ulkopuoliset eivät aina ymmärrä meininkiämme, vaan tuijottavat pitkään, kun leikin Sulon kanssa ralliautoa ostoskärryillä ruokakaupassa ja laukkaan kuin hevonen Sulo kantorepussa räkättäen ja hoen "koppoti koppoti". Ihan sama, minua ei kiinnosta, vaikka meitä joskus pidettäisiin outoina. Pääasia, että lapsella on hauskaa ja välittävät vanhemmat!
Sulon ensimmäisiä synttäreitä juhlittiin tärkeiden ihmisten kanssa. On mahtavaa, että Sulolla on ympärillään paljon rakastavia ihmisiä. Isovanhemmat viettävät aikaa hänen kanssaan mielellään ja ottavat hänet hoitoonkin. Suuret kiitokset heille kaikesta avusta ja tuesta, niin henkisestä kuin meille ostetusta tiskikoneestakin! Olette olleet korvaamaton tuki!
Tsemppiä kaikille muillekin pienten (ja isojen) lasten vanhemmille ja heidän läheisilleen. Kurja olo muuttuu kyllä jossain vaiheessa hyväksi, eikä pikkulapsiaika kestä ikuisesti, vaikka se siltä joskus tuntuukin.
♥
