Olen löytänyt uuden pakkomielteen: kantoliinat. Ennen olin vannoutunut Tula-kantoreppuilija, mutta tämän itse suunnitellun liinan ansiosta olen alkanut nähdä muitakin vaihtoehtoja arkikantamisessa.
Ensimmäinen itse valmistamani liina oli neliöliina huonosti joustavasta palttinakankaasta. Siitä ei paljon iloa ollut, mutta tämän uuden liinan suunnittelussa käyttömukavuutta lähdettiinkin sitten luomaan kankaan sidos edellä. Suunnittelemani sidos on erittäin vinojoustava! Toimikkaaseen pohjautuva sidos yhdistettynä jämäkkään pellavaan toimii taaperonkin kanssa. Loimena liinassa on ekopuuvillaa.
Liinani oli ennen pyykkikoneessa pesua noin 3,4 metriä pitkä, mutta uskoisin sen kutistuneen pesussa puuvillaloimen vuoksi 3,2 metriin. Päät jätin viistottamatta juurikin kutistumisen pelon vuoksi, mikä oli ihan viisas teko. Nyt liinan saa sidottua vielä nätisti lonkkaristiin ilman, että tarvitsee pelätä solmun liukuvan auki. Lapsella on ollut hienoinen liinalakko päällä, mutta lonkalla roikkumisen hän juuri ja juuri kelpuuttaa.
Olen kutsunut uutta kantoliinaa mielessäni Silmuksi, sillä sen pinta muistuttaa neulottuja silmukoita ja lyhennettynä päästään myös luontoteemaan.
Niin siinä on päässyt käymään, että some on lopullisesti vienyt tämän bloggaajan mennessään. Suosittelen siis seuraamaan blogin lisäksi seuraavia kanavia:
Facebookissa olen todella epäaktiivinen blogin omalla sivulla, mutta sieltäkin voi seurailla uusimpia postauksia (jotka tosin muistan päivittää melkoisella viiveellä).
Somettamisesta innostuneena pyydä teitä lukijoitakin ilmiantamaan omat kanavanne ja ehkä muitakin mielenkiintoisia seurattavia! Erityisesti Snapchattiin kaipaisin lisää seurattavaa!
Hän on Irmeli. Irmeli muutti meille viikko sitten ja on selkeästi asettumassa taloksi.
Irmeli on Toikan Liisa-malli kahdeksalla varrella ja metrin kudontaleveydellä. Mistään pienestä sisustuselementistä ei siis ole kyse, vaan hänen siirtämiseensä mahdollisimman pieninä osina tarvittiin lopulta myös pakettiautoa, kun meidän Citroenin farmaristamme loppui korkeus ja leveys kesken.
Irmelin mukana sain katkaistun mysteeriloimen, jonka lankojen laskeminen on osoittautunut mahdottomaksi tehtäväksi. Ensin sain tulokseksi (yhden siideripullon virhemarginaalilla) 430, toisella kerralla 633 ja kolmannella kierroksella alle 600. Loimi on luotu vaihdellen kahdelta, kolmelta ja neljältä kartiolta, minkä lisäksi se on raidallinen. Siis todellinen mission impossible. Päätin jo, että loimi olkoon kantoliinaloimi, mutta todellisuuden näkee varmaan pirtaan pistellessä. Toinen, mitä olen himoinnut, olisi pyyheloimi.
Irmeli ei ole omistuksessani, mutta mitä ilmeisimmin meillä on luvassa pitkä yhteinen tulevaisuus. Tervetuloa kotiin, Irmeli.
Säilytän kotonani koulussa tehtyjä isompia tilkkuja aina esillä rekillä makuuhuoneessa. Olen ripustanut tilkut housuhenkareihin, jotta ne on helppo ottaa inspiraation iskiessä tarkasteltaviksi. Ensimmäisen vuoden neule- ja kangastilkuista olen jo blogannut (neuleet, kudotut), mutta toinen vuosi on unohtunut lähes kokonaan. Tilkkuillaanpa sitten vähän!
Instagram-kuvia tämän vuoden neuletilkuista löytyy täältä.
5/18/2016
"En mä enää oo neulonut mitään."
Niin vissiin. Instagram on taas kertonut eri totuutta ja löytyipä kameran muistikortiltakin todisteita. Tiskirätit ovat arjessa niin paljon läsnä, että ne meinaavat unohtua kokonaan. Monesti ne ehtivät käyttöönkin ennen, kuin niistä on edes kuvia otettu. Tässä muutama viimeisimpänä valmistunut riepu:
Paksu tiskirätti kunnon hankaamiseen. Tämä rätti oli kuitenkin kuivausrummuttomaan talouteen liian paksu, joten annoin sen äitini matkaan. Hän vaihtaa rättejä parikin kertaa päivässä, mikä on sopiva tahti hitaammin kuivuvalle mallille.
Alemmassa kuvassa näkyy pintoja äidilleni äitienpäivän kunniaksi neulomistani räteistä. Meillä on alettu salakavalasti siirtyä kohti Rainbown mikrokuituliinoja. Niitä saa kolmen pakkauksen parilla eurolla Prismasta ja niillä pyyhkäisee helposti pelkällä vedellä jopa rasvatahrat lattiasta. Nopeasta kuivumisesta ei varmaan tarvitse edes kertoa. Neulotut tiskirätit ovat kauniita, mutta taaperon sotkuja viisi kertaa päivässä pyyhkiessä taidan valita helppokäyttöisimmän vaihtoehdon. Neulotut tiskirätit säilyvät meillä vielä niiden pahimpien kiinni kuivuneiden ällötysten ja hellaan kiinni palaneiden roiskeiden hankaamisessa. Siinä niitä ei voita mikään!
Neulottujen kuviollisten materiaalien kurssimme teema oli Itämeri ja Pinnan alla. Kurssiin kuului neulekoneella työskentelyä, pintojen suunnittelua ja loppuhuipennuksena oman neulekankaan valmistus kutomo Holopaisella Tuusulassa. Kuvia tämän neuloksen valmistuksesta löydät tästä postauksesta.
Suunnittelutyötäni on vuosia leimannut erään amerikkalaisen kirjantekijän sanat "I know you like bright colors" ja siihen olen takertunutkin liikaa. Mieltymykset ja maku muovaantuvat vuosien saatossa ja kokemuksen kertyessä. Vielä parisen vuotta sitten uhosin, ettei vaatekaapistani löydy mustia vaatteita, vaan kappas, tämän alan opinnot muuttivat kaiken. Nykyään minut näkee ennemmin musta-valkoisessa tai harmaassa asussa kaupungilla, kuin riemunkirjavana. Kun värejä ja kuoseja pyörittelee päivät pitkät töissä ja koulussa, alkaa jossain vaiheessa tulla raja vastaan.
Kaikki muut tekivät kurssilla erittäin värikkäät kankaat, mutta minä halusin jotain hyvin yksinkertaista. Tämän viltiksi ommellun kankaan lähtökohtana oli ensimmäisenä vuonna maalaamani aaltoilevat viivat, joista muutamassa maali oli siveltimestä vähissä. Maalaus oli minulla skannattuna tallessa, joten neulemalliksi sen saadakseni muutin kuvan kaksiväriseksi sekä pienensin sen resoluutiota, jotta jokainen pikseli vastaisi tulevassa kankaassa silmukkaa. Varsinainen kangas on neulottu teollisesti onteloneuleena luonnonvalkoisesta merinovillasta ja luonnonmustasta alpakasta. Aivan mielettömän hyvän tuntuinen yhdistelmä, suorastaan luksusta. Valkeavoittoinen puoli on neuleen oikea puoli, mutta ontelorakenteen ansiosta myös kuviota negatiivina toistavaa mustaa puolta voi pitää päällä.
Kiitos kenkäni. Olette palvelleet minua loistavasti jo kymmenen vuotta. Se on nykyaikana ihan mahdottoman pitkältä kuulostava aika, kun puhutaan jalkineesta. Hankin ensimmäiset Converseni 12-vuotiaana, siis kuudennella luokalla. Kengissä oli aika reippaasti kasvunvaraa, mutta vakuuttelin koon olevan sopiva. Muistan, miten erikoisella kuosilla varustetut varrelliset vihreät Converset ostettiin isän kanssa kauppakeskus Sellossa silloin palvelleesta kenkien outlet-liikkeestä ja miten iloinen niistä olin. Minulla oli ollut myös toisenlaiset saman merkin Adidaksen kolmiraitatennareiden tyyppiset sukulaistytön vanhat kengät, mutta ne eivät tietenkään olleet yhtä coolit, kuin vuonna 2006 kyläkoulussa muotiin tulleet varsitennarit.
En varonut uusia kenkiäni, ainakaan hirveästi. Riehuin ne jalassa välitunneilla jalkapalloa pölisevällä hiekkakentällä pelaten ja olenpa myöhemmin käynyt teininä ne jalassa jopa festareilla siivoamassa. Vihreä väri antoi paljon anteeksi, mutta aivan kaikkea erikoisemmin kudottu ja kiiltävää lankaa sisältänyt kangas ei kestänyt. Se rispaantui vähitellen. Kovimman kohtalon kokivat kenkien liimaukset päkiän kohdalta. Ne halkesivat ja niihin alkoi kertyä hiekkaa, kiviä, neulasia ja muuta roskaa. Menoa se ei kuitenkaan estänyt, eikä myöskään vienyt uskoa merkkiin. 14-vuotiaana hankinkin jo toiset tennarit samaa mallia, puoli kokoa pienempänä ja valkoisella kankaalla, jossa oli punaisia lintuja. Tennareita ei olisi saanut myydä alennettuun hintaan, sillä ne kuuluivat AIDS:n ja malarian vastaiseen kampanjaan, mutta niin vaan bongasin ne Stockmannin outletista Vantaalta. Siskokin sai samanlaiset, mutta punaisella kankaalla ja valkoisilla kuvioilla.
Käytän molempia kenkiä edelleen, siis 22-vuotiaana! Ne ovat täydellisesti jalkaan muotoutuneet ja vaikka niillä on molemmilla ikää, ovat pohjat edelleen ehjät. Kulumat ovat pahimpia kenkien kankaissa ja liimauksissa, jotka minulla yleensä hajoavatkin sisäpintojen ohella ennen pohjia. Olen mielestäni antikenkäihminen ja inhoan kenkien ostamista. Mieluummin pitäydyn vanhoissa hyväksi havaituissa niin kauan, kuin ne vain kestävät. Merkkien suhteen minusta on ajan saatossa tullut valikoiva. Lähinnä tykkään käyttää Riekerin, Tamariksen, Vikingin ja tietenkin Conversen kenkiä. Kesätennareista ja ballerinoista löytyy yleensä sitä halvinta mahdollista, koska paljaassa jalassa kengät kuluvat jo yhdessä kesässä karseiksi sisältä, ja korkokengissä luotan tyyliini "joko 6 tai yli 10 cm korkoa, eikä merkillä niin väliä".
Tänä keväänä pistin raa'asti vanhoja kenkiä ihan roskiin. Ne oli kulutettu loppuun. Jäljelle jäivät vain tärkeimmät ja hyväkuntoiset. Jotkut huonosti istuvat pääsivät vielä kirppiskassiin. Suuresta kenkäkadosta johtuen tarvitsin kesäksi jotain uutta. Varrelliset Converseni olisivat sopineet muuten, mutta niissä hameet ja shortsit eivät näytä hyvältä silloin, kun pituutta niiden käyttäjällä on huimat 165 senttiä ja lanteilla hieman ylimääräistä. Siitä tulee persjalkainen vaikutelma. Halpistennariballerinoille halusin tällä kertaa sanoa ei, sillä ylimääräisiä euroja minulla ei ollut kenkiin laittaa ja niitä tosiaan saa uusia vuosittain. Kenkäpaniikissa pelasti anoppi, joka kysyi minun kerran eteisessä kenkiä pukiessani, mitä haluaisin syntymäpäivälahjaksi. Kuin automaattisesti vastasin "kengät". Häneltä saaduilla kenkärahoilla ja isäni minulle synttärilahjaksi antamilla Netflix-rahoilla sain kuin sainkin uudet tennarit. Ehkä selviän kesästä ilman tv-sarjoja ja elokuviakin, kun on näin törkeän hyvät kengät, joissa voi lähteä vaikka ulos viihtymään, asussa kuin asussa. Okei, ei ehkä ihan bilemekossa kuitenkaan. Tosin milloin pienen lapsen äiti edes ehtii viihteelle?
Tällä kertaa kankaan käyttötarkoitus ei jää epäselväksi. Kantoliinahan se siellä. Ihan ensimmäinen itse tehty liina. Mutkia vedettiin suoriksi sen verran, että kankaan kutoi kone, mutta sidoksen, raidoitukset ja materiaalit olen suunnitellut itse. Sidosta on väännetty ja käännetty vaikka kuinka pitkään, jotta sain sen toimimaan liinakäytössä, jossa lankojen juoksut eivät saa olla liian pitkiä.
Liina on kudottu pellavasta ja loimi on luomupuuvillaa, joten sen kesyyntymisessä tulee menemään aikaa. Runnoin liinan näin alkuun napakalle palmikolle ja käskin miestä ja lasta riehumaan sen kanssa.
Voisin fiilistellä vasta ommeltua liinaa vaikka yötä päivää. Ostin siihen työpaikalta irtorenkaatkin, jotta pääsen testailemaan erilaisia sidontoja. Liina on juuri ja juuri pituudeltaan nelonen, eli 3,6 m, mutta koska siinä ei ole viistotuksia, pitää siinä käyttää varmaan kolmosen sidontoja.
Työharjoittelua kutomossa on takana reilu kuukausi. Mitä siitä on tähän mennessä jäänyt käteen?
Teollinen ompelukone toimii ihan omalla logiikallaan, joka ei ole auennut minulle vieläkään, vaikka normaalisti opin kaikki laitteet ekalla kokeilulla.
Reikäkortti, jolle kankaankuva naputellaan, on jo itsessään taidetta.
Työharjoittelussa olen juonut ihan liikaa kahvia, oppinut vielä enemmän WeavePoint-kudontaohjelmasta, tutkinut outoja niisintöjä, sotkenut kädet rasvaan, ollut joka päivä kotiin tullessani tekstiilipölyssä, rikkonut monta kynttä ja innostunut opiskelusta ja työnteosta taas niin paljon, että en malta sittenkään jäädä kotiin seuraavaksi vuodeksi lapsen kanssa. Eipä tässä ole jäljellä kuin kaksi vuotta opintoja, joiden jälkeen pääsen ihan oikeasti töihin.
