So Long, and Thanks for All the Knits

Mikä siitä mutsista nyt tulikaan?

Toukokuun loppupuolella juhlittiin isosti, sillä valmistuin muotoilijaksi Metropolia Ammattikorkeakoulusta! Todistukset jaettiin 25.5. perjantaina iltapäivällä Arabianrannassa ja varsinaiset juhlat järjestin kotonamme lauantaina. Vieraita oli paljon ja kaikilla näytti olevan hauskaa.

Opintojen neljäs vuosi meni ohi nopeasti. Sen aikana valmistauduttiin työelämään, tehtiin opinnäytetyötä ja minun tapauksessani suoritettiin ykkösvuodelle tarkoitettuja kursseja, sillä perheen perustamisen takia pitämäni välivuoden aikana opetussuunnitelmassa tapahtuneet muutokset aiheuttivat jännittäviä järjestelyitä henkilökohtaiseen opsiini. Jännitin viime hetkeen asti, saanko ruotsin kurssin arvosanan ajoissa vai venyykö valmistuminen kesäkuulle.

Olen käyttänyt koulussa viimeisen vuoden aikana usein vertauskuvaa ympyrä sulkeutuu. Se summaa erinomaisesti vuoden tapahtumat ja valmistumisen fiilikset. Matka valmiiksi muotoilijaksi ei ole ollut lyhyt, vaan siihen on kulunut liki kymmenen vuotta. Aloitin unelmieni tavoittelun 14-vuotiaana neuleista innostuneena käsityöharrastajana ja nyt vuosikymmenen myöhemmin olen valmis muotoilija, joka on jälleen palannut neulesuunnittelun ja ohjeistamisen pariin. Minulla on kotoisa olo.

En voisi olla enempää kiitollinen siitä kaikesta, mitä olen näiden kymmenen vuoden aikana saanut: töitä omalta tuntuvalta alalta, ilmaisen koulutuksen, uusia ystäviä ja yhteistyökumppaneita, ohjausta, palautetta sekä mahdollisuuden yrittää ja oppia jatkuvasti uutta. Tämän blogin oli alkuun tarkoitus olla paikka omille käsitöilleni, mutta lopulta se muuttuikin päiväkirjaksi kasvustani teinistä aikuiseksi ja harrastajasta ammattilaiseksi. Olen saanut sen avulla enemmän kuin ikinä uskalsin unelmoida.

Blogi on ollut minulle rakas ja tärkeä. Haluan säilyttää siinä riemun käsillä tekemisestä ja uuden oppimisesta. Pohdin neljäntenä opiskeluvuotena useaan otteeseen, miten tulisin opintojen päätyttyä yhdistämään työelämän, vähentyneen omien käsityöprojektien tekemisen ja bloggaamisen, sillä jo koulussa ollessa se tuntui haastavalta. Lopulta tajusin, että blogini ei tarvitse muuttua. Se voi jatkaa omaa elämäänsä, vaikka uusia postauksia ei enää ilmestyisi. Täällä käy tilastojen mukaan hurjan paljon ihmisiä inspiroitumassa ja etsimässä neuleohjeita. Blogilla näyttäisi olevan oma paikkansa ja lukijakuntansa, tuli uutta sisältöä tai ei. Toivon, että se on inspiroinut muita käsityöharrastajia, alan opiskelijoita, alasta haaveilevia ja jo unelmiaan toteuttavia ammattilaisia, ja että siitä on muille iloa jatkossakin.

Kiitos teille kaikille lukijoille ja bloggaajakollegoille näistä vuosista! Olette rakkaita ja haluan kuulla teistä vielä. Sovitaanko, että jos törmäät minuun kaupungilla, tulet moikkaamaan?

Minua saa moikkailla ja seurata myös Instagramissa, jossa tilini @siskoneule on aktiivinen. Postailen sinne silloin tällöin kuvia käsitöistä, uudesta harrastuksestani kansallispuvuista ja ihan vain arjen kuulumisia. Uusia jänniä projektejakin on työn alla. Niistä kerron sitten, kun on sen aika.

"Valmistumisilmoituksesi opiskelijanumerolla 1302310 on hyväksytty."

Opinnäytetyö on palautettu jo huhtikuussa ja viimeisen kurssin sain kasaan viime viikolla. Se on nyt virallista: Sisko valmistuu!

Suomen kaamein lapsiperheläävä

En erityisesti pidä siivouksesta ja esimerkiksi imurointi kuuluu kodinhoidon inhokkeihini. Tyhjennän mieluummin vaikka koko kodin hajulukot, kuin imuroin eteisestä kuivuneet kurat tai yritän epätoivoisesti sohia imurin letkulla parisängyn alla seikkailevia pölykoiria. Ainoa suosikkini siivouksessa on pyykin pesu. Olen ns. pyykkinatsi, eli haluan lajitella pyykin itse oikeisiin kategorioihin kankaan pohjavärin, materiaalin ja pesuohjeen mukaan. Villahaalari samaan koneelliseen lakanoiden kanssa? Ei ikinä! Myös märkien pyykkien ripustaminen narulle on ihan kivaa, JOS muistan tehdä sen ajoissa ennen nukkumaan menoa. Pyykit kun tuppaavat unohtumaan märkinä koneeseen ja muistan ne suurin piirtein siinä vaiheessa iltaa, kun olen siirtymässä sänkyyn ja Sulo herää tissiä huutaen omassa huoneessaan.

Kun yhdistetään siivoushaluttomuus, alle vuoden sisään sairastettu masennus, koulu, yrittäjyys, työnhaku, autokoulu, muutto ja pimenevät illat, on selvää, ettei kämppä aina näytä edustuskelpoiselta. Meillä tämä tilanne räjähti käsiin ennen muuttoa, kun asunto alkoi täyttyä muuttolaatikoista, seuraavaan asuntoon hankituista tavaroista ja lapsen sotkuista, joita ei enää jaksanut raivata. Muutimme marraskuussa 45,5 neliön kokoisesta kaksiosta 68 neliön kolmioon keittokomerolla. Reilut 23 neliötä mahdollistivat räjähdyksen aivan uudella tasolla. Nyt meillä oli kyllä tilaa kävellä asunnossa, mutta hitto meillä näytti kamalalta, kun meiltä puuttui huonekaluja ja tavarat seilasivat pitkin lattiaa ja muuttolaatikoita oli joka paikassa.

Ennen muuttoamme Marja Hintikka Live keräsi nettisivuilleen kuvia (niitä on muuten paljon, klikkaa sivun lopussa "Lataa lisää viestejä" ja näet ne kaikki) suomalaisista lapsiperheläävistä, joissa oli siivouamisen sijaan keskitty elämiseen, ja päätin vitsillä pistää pari kuvaa meidän kammottavasta luolasta. Naureskelin itsekseni sille, että kyseessä oli kisa, jonka voittaja saisi siivoustiimin luokseen. Eihän meille kukaan tulisi siivoamaan ja osallistujia on niin paljon, ettei meillä ole mitään mahdollisuuksia. No olipa sitten kuitenkin... Marraskuun alussa tapahtuneen muuton jälkeen sain sähköpostiini viestin, jossa kysyttiin saisiko meidän asunnon kuvan laittaa äänestykseen, jossa valittaisiin kaamein läävä. Ensimmäisenä ajattelin, että ei todellakaan! Olin kuvaillut asuntoamme kilpailussa seuraavin sanoin, enkä missään nimessä halunnut paljastua, vaikka teksteissä pienen pieniä vihjeitä meidän perheestä olikin:

"Sisustuslehtien mukaan kauniiseen sisustukseen tarvitaan erilaisia helposti fiiliksen mukaan vaihdeltavia tekstiilejä (läjässä etualalla), klassikkokalusteita (lapsen sänky takaseinällä), ajan patinaa (rukki oikealla taustalla), säilytystilaa tavaroille (sängyn alla ja sen ympärillä), tunnelmallista valoa (katossa kaunis varjostin) ja ripaus omaperäisyyttä (lasketaanko kaaos?). Onneksi meillä on muutto kolmen viikon päästä isompaan asuntoon! Et varmaan uskoisi, että tässä kämpässä asuu bloggaaja?"

"Eilen juhlittiin uutta työpaikkaa kavereiden kanssa skumpalla kilistellen. Maitotölkit oli silloin huuhtelematta tiskipöydällä. Jälkikäteen tajusin niiden haisevan. Ei jaksettu siivota juhlien jälkeen. Eikä varmaan huomennakaan, koska tiskipöytä räjähtää päivässä tähän kuntoon."

Minua nolotti ihan kamalasti, miten meillä saattoi näyttää niin järkyttävältä. Somessa ja blogissa meidän perheen elämä näyttää silotellummalta ja jopa kauniilta, mutta todellisuus oli jotain aivan muuta. Kaaos turhautti, suretti, raivostutti ja suoraan sanottuna vitutti, mutta en saanut tehtyä sille mitään. Nukun edelleen huonosti, joten asiat unohtuvat, tavarat jäävät käsistä mihin sattuu ja kaaoksen purkaminen väsyneenä ei ole helppoa. Pyörittelin meiliä hetken päässäni ennen kuin huutelin miehelle, että saako meille tulla siivoamaan ja kuvaamaan. Hän antoi luvan ja siinä vaiheessa päätin, että anti mennä vaan. Oikeastaan siivous olisi ihan törkeän hieno juttu! Joku muu hoitaisi sen likaisen työn ja siinä vaiheessa kameroidenkaan läsnäolo ei enää tuntunut pahalta. Masennuksesta blogissa avautuminenkin vapautti, joten tämä varmaan aukoisi loputkin solmut pään sisältä. Nopeasti äänestyksen alettua huomasin, että meille sateli ääniä kovaa vauhtia. Oli liikuttavaa, että muut halusivat juuri meidän saavan asuntomme kuntoon!

Näköjään Heikkiäkin turhautti jossain vaiheessa siivousta

Meillä on luonnollisesti muuton jäljiltä kaikki hukassa, myös kamera latureineen (mmm... seliseli) ja kymmenen hengen siivousporukka pisti vielä järjestyksen uuteen uskoon, joten tässä postauksessa tyydyn edelleen kännykkäkuviin ja MHL:n somesta napattuihin otoksiin. Siivouspäivänä meille siis laukkasi ovesta sisään jäätävä määrä porukkaa siivoustarvikkeiden ja huonekalujen kanssa. Meillä on ollut tämän syksyn taloudellisesti tiukkaa, joten emme olleet saaneet itse hankittua mm. kirjahyllyä olohuoneeseen. MHL hoiti meille siis siivouksen lisäksi parit huonekalut ja koreja tavaroille Ikeasta.

Tämän myöntäminen on bloggaajalle vaikeaa, mutta yhtenä isona haasteena asunnossamme olivat käsityötarvikkeeni, lankani ja kankaani. Kaikkia löytyi kaikkialta ja ne piti järjestää fiksusti. Meille oli pyydetty ammattijärjestäjä Ilana Aalto pohtimaan juuri työhuoneenanikin toimivaa makuuhuonetta. Jenny ja Marja järjestivät Ilanan kanssa kaikki välineet siististi laatikoihin ja hyllykköön. Muuttolaatikoita tonkiessa löysimme varmaan pari kolme Ikean kassillista keskeneräisiä käsitöitä, joita olen kuljettanut mukanani muutosta toiseen. Vanhimmat ristipistotyöni muistan aloittaneeni 8-vuotiaana, siis 13 vuotta sitten! Ihan järjetöntä! Silti en vieläkään raaskinut nakata niitä menemään, vaan uskottelin, että kyllä minä joku päivä vielä keskeneräisillä kirjonnoilla koristelen vaikka kangaskassin. Saas nähdä. Ohjelman tekijät olivat yhtä mieltä siitäkin, että minulla on aivan liikaa lankoja. Olen saanut niitä vuosien saatossa lahjaksi sekä työn kautta. En kuitenkaan halunnut yhdestäkään kerästä eroon, sillä tiesin, että tarvitsen lankoja vielä opinnoissani. Tälläkin hetkellä minulla on kudonnan kurssi, jolle vein kassillisen lankoja.

Olen tavallaan aika avoin ihmisenä, mutta vieraat ihmiset tonkimassa likapyykkikoria ja lajittelemassa pikkuhousuja tuntui aika hurjalta. Myös video Marjasta kaivamassa meidän kylppärin lattiakaivoa sai niskakarvat pystyyn. Kääk, te tosiaan siivositte huolellisesti! Onneksi pyykkikoritouhut havaittuani minut vietiin pois kotoa kahville Jennyn kanssa, muuten olisin varmaan jossain vaiheessa saanut slaagin. Kotiin tullessa vastassa oli siivoustiimi toivottamassa tervetulleeksi puhtaaseen kotiin. Pöydillä ja kirjahyllyllä oli kynttilöitä, meidän kaikki ihanat antiikkiastiat hyllyillä näkyvillä, muuttolaatikot viimein pahvinkeräyksessä (jankkasin tosin pitkään siitä, miten ne kannattaisi antaa ilmaiseksi FB-kirppiksellä jollekin tarvitsevalle, mutta myönnyin lopulta) ja lelut omilla paikoillaan. Meidän koti näytti kodikkaalta ja viihtyisältä. En muistanutkaan miten kivoilta kaikki huonekalut voivat yhdessä näyttää, kun niiden ympäriltä puuttui kaaos. Ja ne kynttilät! En ollut Sulon syntymän jälkeen suostunut edes ajattelemaan niitä, sillä pelkäsin Sulon suunnilleen sytyttävän talon palamaan, mutta seinään pultatun kirjahyllyn päältä niitä on todella vaikea saada putoamaan. Kynttilät pääsivätkin heti mukaan meidän sisustuksen suosikkeihin.

Makuuhuone oli mahtava. Tilava, vaalea ja näppärä työhuoneena. Viimein minulla oli oma työpöytä! Katsokaa miten siistissä rivissä kankaat ja askartelutarvikkeet ovat nyt kirjahyllyssä! Jennylle kiitos sinisistä nimilapuista, ei olisi itselläni tullut mieleenkään laittaa sinistä meidän makkariin, mutta se sopii muun värimaailman kanssa oikein hyvin yhteen. Mieheni on aiemmin sanonut, ettei halua kotiinsa mustavalkoista sisustusta, mutta kun näin meidän makkarin, saatoin hieman hurahtaa yksinkertaisuuteen. Ihan skandinaavisen steriiliä sisustusta meillä ei tule olemaan, mutta värejä ja kuoseja sopisi karsia jokaisesta huoneesta. Olkkari saa pitää pinkit verhonsa ja mattonsa, sekä Sulon huone kuosioksennuksen, mutta keittiö ja makkari toimivat vähemmälläkin.

Koska minulla ei ole kuvia asunnosta, suosittelen tätä juttua asunnon muodonmuutoksesta ja tätä videota, jossa on sama pätkä meidän asunnosta, kuin kauden päätösjaksossa.

Kiitos MHL kaikesta avusta ja uurastuksesta. Tässä asunnossa kelpaa viettää joulua. ♥

Kuvat on lainattu Marja Hintikka Liven Facebookista

Elämä pahvilaatikoissa

Meillä muutetaan. Pääsemme vihdoin isompaan 68 neliön asuntoon tästä 45,5 neliön luolasta. Luolan tästä tekee se järkyttävä tavaramäärä, joka meillä on, vaikka tilastakin on puutetta. Langat, kankaat, muut käsityötarvikkeet ja Sulon myötä asuntoon tulleet lastentarvikkeet vievät tilaa. Lisäksi toiveissa on jo pidempään ollut erillinen lastenhuone, joka ehkä tekisi öistä astetta rauhallisempia. Tällä hetkellähän minä nukun sohvalla, koska en voi olla Sulon kanssa samassa huoneessa, mikäli haluan olla imettämättä yöllä.

Tiedän, että meillä on paljon tavaraa, mutta en vaan millään ymmärrä, että olen pian pakannut 16 isoa laatikollista ja 12 pienempää - ja tavaraa on vielä kaapit ja sängynalunen pullollaan! Pelkkä olohuoneen kirjahylly vaati ainakin viisi laatikkoa. Ja yhdestäkään kankaasta tai lankakerästä ei voi luopua ei! Niitähän saattaa vaikka tarvita koulussa, jos ei missään muualla. Neulomiseen minulla ei ole ollut aikaa, no, aikoihin. Sen vuoksi epäilen, tulenko enää koskaan palaamaan neuleharrastuksen pariin. Neuleet ovat minulle rakkaita, mutta haluaisin panostaa niihin kunnolla, mikäli taas hurahtaisin. Keskeneräisiä käsitöitä löytyy vähintäänkin yhden muuttolaatikollisen verran, ja taidan nytkin ajatella vain neuleita. Niitä kesken jääneitä ompeluksia onkin toinen mokoma. Hulluksihan tässä tulee.

Uusi asunto on samasta taloyhtiöstä, mutta se on malliltaan kolmen asukkaan solu erillisellä keittiöllä. Nykyinen on kahden asukkaan solu yhdistetyllä keittiön ja eteisen tilalla, minkä vuoksi ovelta näkee suoraan tiskialtaaseen. Uudessa asunnossa viimeinkin saamme olla ajattelematta keittiön mahdollisia sotkuja muissa huoneissa ollessamme. Asunto on kolmannessa kerroksessa, mikä on kivaa vaihtelua katutasossa asumiselle. Eikä uudessa asunnossa ole opiskelijakämppien kerhohuonetta alakerrassa, siitä suuren suuri plussa. Hyvästi aamuneljään kestäneet kovaääniset bileet! Ei enää yhtään sanasta sanaan alakerrasta kuultua listahittiä puolenyön jälkeen! Jes! Uudessa kämpässä on vieläpä suojattu näkymä makuuhuoneisiin ikkunoiden edessä kasvavien puiden vuoksi. Meille ei siis enää voi kurkkia sisälle edes keittiön ikkunasta, sillä senkään edessä ei ole luhtikäytävää, jota pitkin kaikki naapurit kävelevät. Nykyisiä naapureitakaan ei varmaan yhtään harmita, kun kattilan kansien paukuttamista rakastava taapero muuttaa toiseen taloon.

Inhoan sanaa "ruuhkavuodet", mutta tämä on juuri sitä itseään. Koulu, muutto, omat työt, lapsi, perhe, autolaina, harrastukset, puolison työ, puolison koulutukset, blogi, mun autokoulu. Siinä on melko monta rautaa tulessa samaan aikaan.

Kesto AW15

Koulun alkamisen jälkeen aikani on kulunut kuin siivillä muunkin kuin opiskelujen ja me&i-myyjän työn vuoksi. Sain nimittäin toisenkin työn ja pääsin taas tekemään rakastamaani toimittajan työtä. Kuten pidempään blogiani lukeneet muistavat, työskentelin 15-vuotiaasta alkaen kolme vuotta Yhteishyvällä ja sen lisäksi tein juttuja silloin tällöin myös muualle. Vauvavuonna ja sitä edeltäneenä ensimmäisenä lukukautena Metropoliassa en kuitenkaan ehtinyt panostamaan työhön painetun median parissa niin paljon kuin olin toivonut.

Kun luin Kestovaippayhdistyksen hakevan uutta päätoimittajaa Kesto-lehteensä, en epäröinyt hetkeäkään. Olin joka tapauksessa suunnitellut tekeväni juttuja syksyn lehteen, joten miksi en hyppäisi samantien vähän isompiin saappaisiin? Aikaa lehden valmiiksi saamiseksi oli hyvin vähän, joten paiskin välillä töitä yötä päivää. Keskiviikkona olikin aihetta juhlaan, sillä lehti tipahti postilaatikkoon. Samalle illalle järjestämäni me&i:n avoimet ovet muuttuivat bileiksi ja kaivoimme skumppapullon esille keskellä viikkoa! Yhdessä päätoimittajan pestin kanssa allekirjoitin sopimuksen yhdistyksen sosiaalisen median vastaavan tehtävästä. Tälläkin viikolla yhdistyksen julkaisemista somekirjoituksista suuri osa oli minun käsialaani. Seuraa yhdistyksen somea Facebookissa, Instagramissa, Twitterissä ja Pinterestissä, niin kuulet lisää esimerkiksi yhdistyksen tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista.

Haluatko lukea pääkirjoituksen kokonaisuudessaan? Kesto-lehden saat omaksesi liittymällä Kestovaippayhdistyksen jäseneksi esimerkiksi yhdistyksen verkkokaupassa. 12 euron jäsenmaksulla saat lehden kaksi kertaa vuodessa postilaatikkoosi ja pääset mukaan alueesi toimintaan. Uudet jäsenet saavat viimeisimmän lehden liittymisensä yhteydessä. Jäsenyys kannattaa, sillä jäsenmaksulla tuet kestoilun ja ekologisen elämäntavan tukemista ja edistämistä Suomessa!

Vuosi äitinä

Niin se pari viikkoa edellisestä postauksesta hujahtaa kuin huomaamatta. Pienokainen ja kesälomakiireet pitävät ajatukset ihan muualla, kuin internetin maailmassa. Aihetta juhlaankin on ollut, sillä Sulo-beibi täytti tässä kuussa vuoden! Meidän iso poika kävelee, harjoittelee lusikalla itse syömistä, osoittelee mielenkiintoisia juttuja etusormella ja hokee "kato, kato!". Muutakin puhetta tulee tosi paljon, mm. äiti, isi, tuu (= tule), mamma, vauva, auto, namnam... Ihan taaperomeininkiä!

Futuro-taloa ihmettelemässä Espoon Tapiolassa WeeGeessä. Äidin tukka on aina luokkaa ylikasvanut äitiysrasta

Kaikki tuntuvat sanovan, että heistä tuntuu, kuin he vasta eilen olisivat lähteneet synnytyssairaalasta vauva kainalossa. Minusta ei todellakaan tunnu siltä. Tuntuu hyvältä ajatella, että siitä on yli vuosi aikaa ja että Sulo on kasvanut hurjasti. Meillä on ihanaa juuri nyt ja tässä. En tosiaan kaipaa niitä ensimmäisten viikkojen valvomisia, vaikka vastasyntynyt onkin ihanan ryppyinen ja pieni. :) Siitä huolimatta, että minulla olikin 5-vuotiaan veljeni vauva-ajoilta kokemusta pienen lapsen hoidosta ja tavallaan Sulo tuntuikin jo "pikkukakkoselta", oli vauvavuosi raskas. Todella raskas. Ensimmäisistä parista kuukaudesta en muista juuri mitään muuta, kuin valokuvatut tilanteet, koska masennuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Masennukseen sain apua vasta syys-lokakuussa, joten siitä selviäminen ei ollut kovin helppoa. Sairastumiseni on varmasti osa huomannut blogikirjoituksien rivien välistä.

Monelle masennus on tabu, mutta minä olen halunnut puhua siitä avoimesti kaikille tutuille ja tuntemattomille, jotka ovat kyselleet vointiani. Se on helpottanut paranemista. Alkuun häpesin masennusta, mutta loppujen lopuksi järkeilin asian itselleni niin, että kyseessä on vain sairaus, jonka hormonaaliset muutokset, väsymys ja stressi aiheuttivat. Hormoneihin en itse voinut vaikuttaa ja vanhempien väsymys sekä stressi kuuluivat meillä koliikkia potevan vauvan kanssa samaan pakettiin. Masennus ei siis ole missään nimessä itse aiheutettu, eikä kukaan siihen sairastunut haluaisi olla siinä tilassa.

Kevään lopulla ja kesällä olen tuntenut taas olevani lähempänä omaa itseäni. Kuten eräs ystäväni sanoi viime syksynä, en ole aina mikään päiväsäde (tosin hän on tuntenut minut vain pari kuukautta ennen kuin tulin raskaaksi!), mutta koko ajan mennään iloisempaan suuntaan. On ollut ihanaa huomata, miten elämästä voi taas nauttia ja kuinka paljon sitä voikaan rakastaa omaa lastaan. Niin paljon, että sitä ei enää voi sanoin kuvailla. Se rakkauden määrä on kasvanut odotusajasta lähtien koko ajan vain suuremmaksi! Parhaimpia ovat ne hetket, kun villinä päivät ympäriinsä ravaava pienokainen tulee viimein syliin, painaa posken olkapäätäni vasten ja haluaa halitella. Ihania ovat myös imetyshetket, jolloin äitin pikku vauva ottaa sormestani kiinni ja tuijottaa tiukasti silmiin. Tai kun vitsailemme yhdessä ja virnistelemme vuorotellen toisillemme. Tai kun hihitämme kilpaa ja molemmat ovat hepulin partaalla. Ulkopuoliset eivät aina ymmärrä meininkiämme, vaan tuijottavat pitkään, kun leikin Sulon kanssa ralliautoa ostoskärryillä ruokakaupassa ja laukkaan kuin hevonen Sulo kantorepussa räkättäen ja hoen "koppoti koppoti". Ihan sama, minua ei kiinnosta, vaikka meitä joskus pidettäisiin outoina. Pääasia, että lapsella on hauskaa ja välittävät vanhemmat!

Sulon ensimmäisiä synttäreitä juhlittiin tärkeiden ihmisten kanssa. On mahtavaa, että Sulolla on ympärillään paljon rakastavia ihmisiä. Isovanhemmat viettävät aikaa hänen kanssaan mielellään ja ottavat hänet hoitoonkin. Suuret kiitokset heille kaikesta avusta ja tuesta, niin henkisestä kuin meille ostetusta tiskikoneestakin! Olette olleet korvaamaton tuki!

Tsemppiä kaikille muillekin pienten (ja isojen) lasten vanhemmille ja heidän läheisilleen. Kurja olo muuttuu kyllä jossain vaiheessa hyväksi, eikä pikkulapsiaika kestä ikuisesti, vaikka se siltä joskus tuntuukin. ♥

Kirppistelyä Kaapelitehtaalla

Kävin tänään Sulon kanssa ensimmäistä kertaa Kaapelin kirppiksellä. Olin varautunut ruuhkaan, mutta en ihan siihen, että tapahtumaan saisi jonottaa kaksikymmentä minuuttia! Onneksi jonotus Kaapelitehtaalle tapahtui tuulen suojassa sisäpihalla. Kävimme kirppiksellä vasta yhden jälkeen, joten varmasti kaikista ihanimmat jutut olivat menneet, mutta ehkä se oli hyväkin niin. En halua edes ajatella miten paljon rahaa näihinkin meni, kun saatoin hieman innostua... Nostin käteistä neljäkymppiä, eikä kaikki raha mennyt, mutta en ollut ihan näin suuriin ostoksiin varautunut. Kirppikset ovat heikko kohtani, koska hinnat ovat sopivia ja nautin löytämisestä. Näissä isommissa tapahtumissa törmää myös moniin tuttuihin.

Ensimmäinen tekemäni löytö oli kolme Pauligin retroa kahvipurkkia yhteensä kahdeksalla eurolla. Paikalliskirppiksellä niistä saisi maksaa saman verran kappaleelta ja yli kymppiinkin hinta on jossain kivunnut. Peltipurkkifanina biletin pääni sisällä, kun kuulin hinnan. Näille ei ole vielä mitään paikkaa meillä, mutta meneväthän nämä vaikka seuraavassa kämpässä. Haaveenani olisi saada keittiö parilla avohyllyllä, joille voisi laittaa kaikki jauhoja, siemeniä ja pähkinöitä sisältävät peltipurkit riviin. Isompaan kotiin (johon muutto ei tosin ole suunnitelmissa tänä vuonna) hankin myös Sulolle parit pussilakanat, kun kerran söpöä kuosia tuli vastaan fiksuun hintaan. Sama muumikuosi löytyy meidän vanhempienkin pussilakanoista ja Aapat taas ovat tuttuja Sulon makuupussista.

Minun ei pitänyt haksahtaa vaatteisiin tällä kertaa, vaan teinpä sen silti... Sulolle ostin ihanan keltaisen Metsolan bodyn, pari yöpukua, karhusetin, raitapaidan, pari kestovaipan imua ja söpön Maxomorran kuumailmapallopipon. Itselleni ostin luottomerkki Boobin mustan imetyspaidan. Mustan topin kanssa kamppailin hetken, mutta koska se olisi helppo yhdistellä ei-imetysvaatteisiin, lähti sekin mukaan.

Avauduin joskus aikaisemmin, miten inhoan mustaa väriä vaatteissa ja miten sitä löytyy vaatekaapistani hyvin vähän. Lapsen syntymän jälkeen mustan osuus vaatekaapista on räjähtänyt. Se vaan on helppo väri, koska siitä eivät näy useimmat ruokatahrat, valuvat maitovanat tai vatsamakkarat. Mustan ohella vaatekappiin on päätynyt hämmästyttävän paljon harmaata, beigeä ja muuta maanläheistä ja helposti yhdisteltävää. Muutenkin tyylini on muuttunut mukavuudenhaluisemmaksi. Olen jopa alkanut kasvattaa hiuksissa ollutta sivusiiliä pois, koska sitä piti olla jatkuvasti ajamassa lyhyemmäksi. Korutkin olen karsinut minimiin, koska Sulo rakastaa niiden räpeltämistä. Tulee jotenkin täti olo, kun huomaan sulautuvani massaan ja ympärillä olevat ihmiset kiinnittävät minuun eri tavalla huomiota. Ennen maastokuvioisessa Saksan armeijan takissa, maihareissa ja sivusiilissä saatoin pelotella ulkonäölläni toiset ihmiset pimeällä pois samalta bussipysäkiltä (ihan turhaan pelkäsivät, lookkini oli vain ekologinen, käytännöllinen ja taloudellinen valinta!) ja nyt minua tervehditään vaatekaupoissakin heti, kun saavun sisään. Uutuutena on tullut tuntemattomien harrastama tädittely. Tänä vuonna enää yksikään ei ole erehtynyt puhumaan minusta tyttönä, vaikka olisin ollut ilman lasta liikenteessä. Saanko saada kolmenkympin kriisin kuukautta vaille kaksiykkösenä, kun kaupan kassakin on myynyt alkoholituotteita ilman paperien tarkistusta?

Odotus palkittiin

Tällä viikolla minusta tuli äiti poikavauva "Sulolle". Hänen mittansa olivat 3935 g ja 53 cm. Olen onnesta sekaisin.

Pallomaha täällä moi

Vaikka jo heinäkuussa mennäänkin ja monet kyselevät minulta onko vauva ehtinyt syntyä, niin raskaana ollaan vieläkin. Viikkojen puolesta vauva voisi syntyä milloin vain, mutta ikinä ei tiedä pitääkö tässä vielä odotella vajaa kuukausi, että saamme pienokaisen syliimme. Näin loppuraskaudesta alan olla sen verran väsynyt, että juttua blogin puolelle ei oikein riitä. Toivottavasti ymmärrätte! Liikkuminenkin on niin hidasta ja hankalaa, ettei sadesäässä viitsi lähteä ulos etsimään kuvauspaikkaa, että saisin uusimpia vauvaneuleita postattua. Mutta niitä neuleita ja kaikkia muita käsitöitä onkin sitten tehty raskauden takia menetettyjen yöunien ja päivällä liikkumisen edestä! Odottakaa vaan, että pääsen kuvaamaan kaikki aikaansaannokseni... Saattaa olla, että jokunen niistä päätyy jossain vaiheessa Instagramin puolelle, missä olen nyt muutenkin ollut aktiivisempi. Kännykällä on niin helppoa ottaa kuvia. Kannattaa siis blogin lisäksi vilkuilla kuulumisia sieltäkin.

Mutta ennen neulekuvia fiilistellään vaikka tätä pallomahaa. Kuvia on ihan alusta heinäkuun ensimmäiseen päivään asti. Pakko myöntää, että vaikka maha onkin ollut hankala, niin tulen kaipaamaan sitä. Varsinkin puolivälissä maha oli vielä tosi söpö - ja on se nytkin, vaikka se onkin uskomattoman painava, eikä se meinaa mahtua mihinkään vaatteisiin.

rv 11+3

rv 12+4

rv 15+0

rv 19+2

rv 27+5

 rv 30+3

rv 31+4

rv 37+0

rv 38+0

PS. Olisiko jollain vinkata minulle hyvä ja toimivaksi havaittu sovellus blogien seuraamiseen androidille? Läppäriä tulee nykyään harvemmin avattua, joten olisi kiva pysyä kännykälläkin blogimaailman perässä.

Vapputappi

Täällä on valmistauduttu vappuun muutenkin kuin simaa ja munkkeja tekemällä. En ole käyttänyt opiskelijahaalariani vielä kertaakaan, joten ajattelin, että viimeistään vapuksi pitäisi saada ommeltua kaikki vuoden aikana kerätyt merkit kiinni. Samalla vaihdettiin miehen kanssa lahkeitakin. Haalareista saa siis halutessaan vaihtaa osia muiden kanssa. Kavereiden kanssa vaihdetaan taskuja, kauluksia, hihoja tai pieniä yksityiskohtia, kuten vyölenkkejä, mutta lahkeiden vaihto tapahtuu yleensä vain pariskuntien kesken.

Olin aivan varma, että en enää mahdu haalareihin, vaan toisin kävi. Ei kyllä pokka pitänyt, kun näin itseni peilistä. Olen kuin mikäkin Teletappi, kun on vielä korkealle nostettu nutturakin! Onneksi noita haalareita saa käyttää vyötärölle sidottuina. En varmana näyttäydy Ullanlinnanmäellä tämän näköisenä - ellei sitten tule tosi kylmä päivä...

Keväistä

Otettiin varaslähtö ja pistettiin pääsiäisruoho kasvamaan ikkunalaudalle. Ihanaa, kun valoa riittää jo yrttien ja muidenkin kasvien kasvattamiseen!

rouva Palojärvi

Tässä vähän aikaa sitten oli kovasti kiirettä ja paljon järjesteltävää. Piti muistaa lähettää kutsuja tärkeään tapahtumaan pienelle joukolle sukulaisia, tuttavia ja ystäviä, tilata ja valmistaa tarjoilut, ehtiä ommella vaate, jota käyttäisin vain kerran elämässäni sekä muistaa ottaa tärkeä paperi ja sormukset mukaan sen ison päivän aamuna. Muistettiin kaikki ja oltiin hullun onnellisia. Nyt kaverit härnäävät kutsumalla minua rouva Palojärveksi, koska he tietävät, että en ole vielä tottunut siihen, että minua sanotaan rouvaksi tai vaimoksi.

Vasta vihkimisen ja kahvittelun jälkeen kuvattavana ollessani muistin, että en ollut nukkunut edellisenä yönä kovinkaan montaa tuntia. Pelkäsin näyttäväni kuvissa väsyneeltä, mutta huoleni oli turha, koska niitä hassuja ilmeitä olikin joukossa vain muutama. Hymyilin leveästi vaikka kuinka monessa otoksessa. Näihin blogia varten mekosta otettuihin kuviin poseeratessa meinasi naama jo krampata pitkään jatkuneen hymyilyn jälkeen.

Tässä kuvassa yritän ylpeänä esitellä kasvavaa vauvamahaa, mutta maha näyttää peittyvän mekon laskosten alle aika tehokkaasti. Monissa muissa kuvissa se näkyi todella hyvin, mutta nuo muut, joissa esiintyy vieraitamme, taidan säästää ihan perhealbumia varten.

Pieneen ja kauniiseen tilaisuuteen sopi yksinkertainen ja vähäeleinen hääpuku. Mekkoni keräsi paljon ihasteluja ja ihmettelyitä. Voisin sanoa väkertäneeni sen kasaan kolmessa tai neljässä päivässä. Kaikki muu järjestely vei paljon energiaa, mutta saatoin luottaa taitoihini ja työskentelyn nopeuteeni sen verran, että aloitin mekon tekemisen vasta vajaa pari viikkoa ennen häitä. Yläosan kaavoihin käytin pohjana Modan 6/2008 tulppaanimekon (malli 2) kaavoja. Helman sovelsin itse suorakaiteen muotoisista kappaleista, jotka laskostin edestä ja takaa mahan muotoa mukaillen. Raskaana ollessa mahan muodossa on paljon muutoksia pelkästään vuorokaudenkin sisällä niin paljon, että tilaa sai jättää helmaan todella paljon.

Olen todella tyytyväinen pukuun, sillä se näyttää kauniilta sekä ulkoa että sisältä päin. Kokeilin tätä mekkoa tehdessä ensimmäistä kertaa vaatteen vuorittamista! Mekossa on yhteensä kaksi kerrosta luonnonvalkoista satiinia, joista toinen toimi vuorina, ja päällimmäisenä vielä valkoinen sifonki rauhoittamassa satiinin kiiltoa. Satiinihelman yli ulottuva sifonki teki mekosta muutenkin kevyemmän ja helmasta elävämmän. Satiinisen vuorin liukkauden ansiosta mekko helppo pukea päälle juhlakampausta ja meikkejä vahingoittamatta. Ihoa vasten ollut satiini sai mekon myös laskeutumaan nätisti. Mekon koristeiluihin käytin paksua pitsiä, josta leikkelin saksilla improvisoiden kaksi epäsymmetristä kuviota eteen ja kaksi taakse selkään. Pitsit ompelin mekkoon kiinni käsin niin, että osa kukista rikkoo pääntien tasaisen reunan. Näin pitseistä tuli kuin koruja.

Lämmikkeeksi ostettu jakku löytyi uutena Vero Modasta. Moni epäili senkin olevan minun käsialaani.

Hääkimpun heitto oli odotettu ohjelmanumero. Kukkakimppu lensi tyylikkäästi suoraan siskoni käteen! Seuraavia häitä ja hääpukuprojekteja tässä odotellaan. No ei, vitsi vitsi. Katsotaan suostuuko sisko sitten joskus edes ottamaan minulta ompelupalvelua vastaan, vai haluaako hän ommella pukunsa itse. ;)

*Kaulakoru saatu työn ja blogin kautta.

Neuleita ja vaatteita kesävauvalle

Vauvanvaatteita on ihanaa hypistellä. Kirppiksillä pengon kaikki vauvanvaatteita sisältävät pöydät aarteiden toivossa ja vaatekaupoissa eksyn helposti vauvanvaateosaston alerekille. Meille onkin lyhyessä ajassa kertynyt kiva määrä ihania vaatteita. Mielummin ostan nyt kauniita vaatteita halvalla, kuin juuri ennen lapsen syntymää kaikkea ei niin nättiä kalliilla, koska on vain pakko saada vähän lisää vaihtovaraa. Kuvassa olevista vaatteista puolet on löydetty kirppikseltä ja puolet ostettu uutena kaupasta. Pari vaatetta ollaan saatu myös äidiltäni. Vaatteita katsoessani naurahdin hieman, koska pinosta löytyy Littlephantia, Marimekkoa, IvanaHelsingin printtiä, NameItia ja Lindexin tähtihousuja. Löydöt voisivat yhtä hyvin olla trenditietoisen perhebloggaajan tekemiä... Itse en ole merkkiuskoinen, vaan ostan sitä, mikä kivalta näyttää ja minkä tiedän kestävän käytössä parillakin lapsella. Älkää muuten lähtekö tämän postauksen sisältämien värien perusteella arvailemaan kumpaa odotamme. Emme nimittäin tiedä sitä itsekään! Oli pienokaisemme poika tai tyttö, puen hänet värikkäisiin vaatteisiin. Kyllä pinkki ja kukkakuositkin pojalla menevät, jos ne yhdistelee oikein.

Vauvan myssy
ohje SK 1/2014
Novita 7 Veljestä, puikot 3 mm
pienimmän koon mukaan neulottu, vastaa ehkä noin 4-6 kk ikäisen kokoa

Ostelun lisäksi olen hurahtamassa vauvanvaatteiden neulomiseen. Tämä pieni myssy, jota jo Facebookissa esittelin, valmistui yhdessä päivässä. Aika koukuttavaa, että muutaman tunnin työpanoksella saa aikaan valmiin vaatteen. Pitää ihan hillitä itseään, ettei tämä riistäydy käsistä ja että saan jossain vaiheessa jotain itsellenikin aikaiseksi. Koulussa on todella kylmää ja tarvitsisin isoja villaneuleita, jotka peittäisivät myös kasvavan mahan.

Myssyn lisäksi olen saanut valmiiksi ensimmäisen vauvanpeiton. Kouluprojektina tekemästäni neuleesta piti alun perin tulla jotain aivan muuta. Neule jäi joulukuussa kesken, koska en millään pystynyt pahoinvoinnin takia jatkamaan sen neulomista, mutta nyt keksin, että siitähän saisi hyvän peiton, jos silmukat vain päättäisi. Peitto on neulottu patenttineuleella Novitan uutuuslanka Kaislasta ja kokoa sillä on reipas metri molempiin suuntiin, kun patenttineuleen venyttää vaakatasossa äärimmilleen. Peitto sopisi kesällä hyvin kevyemmäksi vaunupeitoksi, mutta nyt ongelmana on, mistä löytäisin peittoon mätsäävät vaunut opiskelijaystävälliseen hintaan. Taitaa olla mahdoton tehtävä! ;)

New knits and clothes for our baby!

Viime ja tänä vuonna

Kaikkea sekalaista viime kuukausilta.

Vapaaehtoishommissa festareilla järjestyksenvalvojana marraskuussa.

Pikkuveljen rakas, mutta lähes puhki hiutunut supersankari Nönnö-pupu sai isosiskon ompelemat ja äidin kiinni ompelemat uudet housut. Taas kelpaa halia.

Mitä? Saralla on meikkiä!

15. raskausviikon pallomaha. Ei mitään toiveita, että normaalit housut menisivät enää jalkaan!

Näiden kännykästä kaivettujen kuvien lisäksi pääsen pian postaamaan joulun alla syntyneiden käsitöiden kuvia! Jee!

Vuosi 2013

Viime vuonna...

muutin yhteen poikaystäväni kanssa.

otin kämppiksiksi kaksi marsua, Mielikin (kuvassa) ja Päivikin, Tarmo-hamsterin lisäksi.

sain ylioppilaslakin.

vietin ehkä viimeistä ponivuottani ja ratsastin kesällä minulle tärkeällä Cid-ponilla, jonka olen tuntenut lapsuudesta asti.

 pääsin Metropoliaan opiskelemaan muotoilua.

löysin itsestäni uusia puolia kudonnan kurssilla.

tapasin paljon mahtavia ihmisiä ja sain monia uusia kavereita.

tein Yhteishyvälle viimeiset neuleeni ja aloitin freelancerin työt uusien yhteistyökumppanien kanssa.

... ja huijasin teitä sanomalla joulukuussa, että olen ollut marraskuusta asti sairaana. Enhän minä oikeasti sairaana ollut! Totuus oli, että aloin odottaa esikoistamme lokakuussa ja kärsin kovasta pahoinvoinnista. Nyt olo on kuitenkin helpottanut ja pääsen nauttimaan raskaudesta täysillä. Varsinkin, kun tästä uskaltaa jo kertoa kaikille, kun tänään tuli ultran mukaan täyteen rv 13+1! ♥

Viime vuosi siis oli parilla sanalla kuvailtuna uskomattoman mahtava! Näissä tunnelmissa on hyvä aloittaa uusi vuosi.

Aivan ihanaa vuotta 2014 teille kaikille!